Ensimmäinen koira, sekarotuinen uros Tessu, tuli perheeseeni, kun olin kymmenen. Tessun ja Pepin väliin mahtuu paljon vuosia ja pari muuta äitini koiraa.
Koiratta on orpo olla, kun on tottunut kynsien rapinaan lattialla ja hännänhuiskeeseen kotiin tullessa. Mutta opiskelijalla oli muut menot ja pää sanoi, ettei vielä ollut koiran aika. Oli aika nähdä maailmaa.
Kunnes sitten mies pääsi Suomeen opiskelemaan ja lama vei minulta työn. Totesin, että jos nyt ei ole oikea aika koiralle niin ei koskaan. Mieskin nyökytteli ajatukselle.
Rotuvalinta oli ollut minulle selvä jo usean vuoden ajan. Minä, vannoutunut isojen koirien ystävä, olin hullaantunut matalajalkaisiin göötteihin.
Gööttikuumeen minuun oikeastaan tartutti ystäväni Stiina, joka jokunen vuosi sitten esitteli minut ensimmäiselle koiralleen Topille (Cimillan Gottfried Komea). Pennun avoimuus ja rohkeus teki lähtemättömän vaikutuksen.
Kun tajusin koiran ottamisen ajan tulleen, otin yhteyttä Stiinaan, joka osasikin kertoa, kenelle kasvattajalle olisi tulossa pian pentuja. Kun kuulin, että Inga Kahlmanille Fennican-kenneliin oli tulossa Topin pojan lapsia, loppukin järki katosi päästä. Huoleton on koiraton, mutta on se sen arvoista.
On oikeastaan hämmästyttävää, miten paljon asioita tulee eteen, kun on vastuussa pienestä eläimestä. Ikioman hauvan hoito on eri asia kuin äidin helmoissa lemmikin seurasta nauttiminen. Mutta koko ajan uutta tietoa ja taitoa tarttuu matkaan. Rotu- ja yksilövalintaa ei ole tarvinnut katua.
Minna Harmaala minna(a)minnaharmaala.net