VS-Pääkirjoitus 1.9.2005

Sorry, en oikein ehdi nyt...

Niin, sorry vaan, jos tämä pääkirjoitus jää vähän lyhyeksi, mutta on tässä hirveä kiire. Pitää vaan saada äkkiä lehti valmiiksi, että kerkiää sitten kotiin hoitamaan muita kiireitä. Suuntaan sun toiseen on tullut tehtyä sitoumuksia ja kaikki pitää hoitaa. No, kai sitä ehtii nukkua sitten haudassa.
Ai haluaisit lähteä kahville? Katsotaanpa kalenteria... Ensi kuussa näyttäisi olevan hyvin aikaa ensimmäisellä viikolla tiistaina ja kolmannella viikolla torstaina.

Kuulostaako tutulta?

Nykyihminen on niin kiireinen, että homo sapiensista on tullut “homo occupatus” (kiireinen ihminen). Töissä on suoritettava niin paljon kuin suinkin kykenee, jotta saisi ensinnäkin pidettyä työpaikkansa ja toisekseen että olisi eturivissä, kun pomo pohtii, kenet ylentäisi.
Johtajatason henkilöiden sitä vasta kiireisiä pitää ollakin. Johtaja vastaa työpuhelimeen auliisti kesämökin rannastakin.

Vapaa-ajallakaan ei tunnu oikealta vain löhötä. Joten jos ylitöitä ei ole tarjolla, kiireinen ihminen täyttää kaiken mahdollisen ajan harrastejärjestöjen, vapaaehtoistyön ja muun oleellisen parissa. Liikuntaakin olisi hyvä harrastaa, jos sattuu ehtimään, mutta harvoin sille aikaa jää.

Ja koska kiireinen ihminen ei ehdi laittaa ruokaa tai edes syömään kunnolla, hänen ruokavalionsa koostuu lähinnä pikaruoasta.

Eipä ihme, että sellainenkin sairaus on keksitty kuin burn out. Kun mieli ei enää kestä, keho prakaa. Tai päinvastoin.

Luovilla aloilla on jo vähitellen alettu oivaltaa lorvimisen merkitys luovuudelle - vaikka näillä aloilla työskentelevät usein vaikuttavatkin kaikkein kiireisimmiltä. Filosofi Mortimer J. Adlerin "tyhjäkäynniksi" (idling) kutsumassa tilassa mieleen tulee uudenlaisia ajatuksia.

Toisin sanoen, tuoreet ideat syntyvät levänneessä mielessä. Jos kiireisen ihmisen pomo on valveutunut yksilö, häneen tekee vaikutuksen helpommin kertomalla lorvineensa viikonloppuna täysin toimettomana kuin sanomalla, että teki vähän työprojekteja pois alta.

Kiireisen ihmisen kaipuusta kiireettömyyteen kertoo myös se, että Suomessa muutama vuosi sitten nousivat suureen suosioon hiljaiset lomat. Lomat, joilla ei puhuttu mitään eikä täytetty vapaa-aikaa niin sanotusti hyödyllisellä toiminnalla. Lepääminen ja meditaatio nousivat loman pääasioiksi - ja töihin palasi virkistynyttä, iloista väkeä.

Ja muuten, en minä nyt niin kiireinen oikeasti ole. Pääkirjoituksen kirjoittamisellekin jäi hyvin aikaa. Mutta sen verran aivopesty olen, että omatuntoni ei ole täysin puhdas, jollei minulla ole ainakin vähän kiire. Pitää oikein välillä hermostua itselleen. Sanoa, että kyllä minulla on oikeus olla toimetonkin silloin tällöin.

Joten miten olisi, aloitetaanko kansanliike? Nimetään yksi päivä viikossa toimettomuuspäiväksi, jolloin kaikenlainen hosuminen ja touhuaminen on kielletty.

Minna Harmaala

VS-Pääkirjoitus 4.8.2005

Pelon maantiede

Lontoon pommi-iskujen jälkeen brittipoliiseilla on ollut oikeus “shoot to kill”. Tämä johti viattoman miehen kuolemaan.

On ymmärrettävää ja järkevää kiristää turvatoimia terrori-iskujen jälkeen. Kyseisen ampumavälikohtauksen silminnäkijälausunnot kuitenkin olivat kylmää luettavaa. Poliisi kaatoi miehen ja ampui maassa makaavaa useita kertoja päähän. Olisikohan vähempikin riittänyt?
Lontoon poliisia on kritisoitu paljon ampumisesta, mutta silti suuri osa briteistä pitää hyvänä sitä, että poliisilla on oikeus ampua terroristiepäilty vaikka kuoliaaksi.

Toronton pommiuhkaus herätti kysymyksen siitä, mikä on ylireagointia. Viranomaisten voi olla vaikea mitoittaa varotoimet oikein. Kritiikkiä satelee herkästi niin yli- kuin alireagoinnistakin. Se kultainen keskitie ei aina ole helposti näkyvissä.

***

Syyskuun 11. vuonna 2001 oli kauhistuttava alku sarjalle räjähdyksiä ympäri läntistä maailmaa. Ja läntinen maailma on iskenyt takaisin voimalla. On kuitenkin vaikea taistella kasvotonta vihollista vastaan.

Lontoon iskut saivat maailman entistä enemmän varpailleen. Kyse ei ollut Britanniaan soluttautuneista ulkomaalaisista, vaan monikulttuurisen maan omista asukkaista. Tällaista uhkaa vastaan eivät auta tehokkaat tarkastukset rajoilla - kuka tahansa voi olla uhka.

Ja kyllä meitä pelottaakin. Vastikään torontolainen ilmaisjakelulehti julkaisi ohjeita pommi-iskuilta suojautumiseksi. Yhdysvaltalainen poikaystäväni ei uskalla matkustaa tiettyihin maihin, koska voisi joutua vihanpidon välikappaleeksi.

Kovat toimet ja pelko ovat aiheellisia, vaikka joskus tuntuvatkin ylimitoitetuilta.
Mutta ehkä kaikkein ikävintä asiassa on se, että terroristit ovat oikeastaan jo voittaneet. He ovat saaneet luotua pelon ilmapiirin, jossa meidän on ahdistava elää. He ovat saaneet meidät rajoittamaan matkusteluamme ja vilkuilemaan olkamme yli. Ja mikä pahinta, he ovat saaneet meidät epäluuloisiksi kaikkia tietyn näköisiä tai tiettyä uskontoa tunnustavia naapureitamme kohtaan.

Annos varovaisuutta on terveellistä, mutta pelossa eläminen ei. Ylenpalttinen pelko tekee meistä vankeja omassa kodissamme ja haittaa kanssakäymistämme toisten ihmisten kanssa - pahimmassa tapauksessa johtaa viattomien ihmisten kuolemaan.

On todennäköisempää menettää henkensä autokolarissa kuin itsemurhapommittajan murhaamana. Älkäämme siis antako terroristien estää meitä elämästä.
Hauskaa ja turvallista Finn Grand Festiä kaikille!

Minna Harmaala

VS-Pääkirjoitus 16.6.2005

Hulluja nuo suomalaiset

Suomalainen kulttuuri esittäytyi Torontossa viime viikolla harvinaisen tarmokkaasti usean musiikkiryhmän voimin, televisiossa kerrottin eukonkantokisoista.

Kaikkea tämä suomalaisuus sai miettimään, mitä suomalainen kulttuuri oikeastaan on ja mitä sillä on tarjota muulle maailmalle.

Mitä jää mieleen esimerkiksi Suomessa vuoden viettävälle vaihto-oppilaalle? Avantouinti, kyykkä, erilaiset juomakilpailut, eksentriset muusikot ja ilmakitaran soiton, eukonkannon ja suopotkupallon kaltaiset kilpailut. Ja suomalaisten tuppisuisuus - joskin samalla meitä pidetään kai aika ystävällisinä.

Suomalaiset näyttävätkin oudoilta, olemme pieni, sisäsiittoinen kansa, jolla on aivan omanlaisensa tapa pukeutua ja elää elämäänsä.

Huutajat on kuoro, joka ei olisi voinut syntyä muualla kuin Suomessa. Kenties se ei edes olisi voinut syntyä Etelä-Suomessa. Sama koskee lukuisia kilpailuja. Suomalainen keksii uuden omituisen urheilulajin ja järjestää oitis maailmanmestaruuskisat. Vähät siitä, jos kaikki osallistujat aluksi ovatkin suomalaisia. Erikoinen yhdistelmä suomalaista vaatimattomuutta ja pohjalaista reteyttä.
Eukonkanto, suopotkupallo, ilmakitaran soitto ja saappaanheitto ovat kaikki lajeja, joita ulkomaalaisen on vaikea ymmärtää, mutta joille on helppo naureskella. Suomalainenkin voi nauraa, mutta sisimmässään hän haluaa kuitenkin olla paras. Suomalainen ottaa huumorinkin tosissaan ja harjoittelee puolisalaa itsensä huippukuntoon.

Kenties tarvitaan pitkä, pimeä talvi ja lyhyt mutta valoisa ja riehakas kesä synnyttämään jotain niin hullua mutta erikoisuudessaan oudon kiehtovaa kuin erikoiset urheilulajimme ja omalaatuinen musiikkimme. Puhumattakaan Aki Kaurismäen elokuvista, joille ranskalaiset räkättävät vedet silmissä.

Suomen valtti maailmalla tuntuukin juuri olevan omalaatuisuus, jota voi myös ainutlaatuisuudeksi kutsua. Naapurimaata Ruotsia Suomi on kuitenkin kulttuurinsa levittämisessä jäljessä. Ruotsalaisilla tuntuu olevan kyky ja itseluottamus viedä maailmalle myös valtaväylän taidetta ja tuotteita. Ruotsalaisyritykset levittäytyvät kaikkialle maailmaan. Esimerkiksi H&M:llä on liike näkyvällä paikalla jopa Manhattanilla. Meillä on “vain” Nokia.

Kenties suomalaisetkin vähitellen pääsevät kulttuuriviennin makuun. Jo nyt muutama suomalaisyhtye on onnistunut nousemaan listoille ainakin Euroopassa.
Valtavirtaan iskeminen on hyvä taloudellisesti. Pienet, omituiset ryhmät vetoavat rajalliseen yleisöön.

Mutta toisaalta, eikö juuri se olekin suomalaisuuden ydintä? Emme me ole koskaan olleet maailmanvalloittajia, olemme vain halunneet tehdä rauhassa sitä, mitä itse tykkäämme tehdä.
Mitä sen väliä, vaikka muut vähän virnistelisivätkin.

Minna Harmaala